14.7.2014

Jippu 28.6.2008-14.7.2014

Mun on pakko saada kirjoitettua tää pian alta pois, ja jospa tämän kirjottaminen vähän tyhjentäis omaa päätä kaikesta...

Mulla on ollut jo 6 vuotta tiedossa, siitä asti kun Jippu ja Meemeli syntyi että mun elämässä on tulossa niiden myötä kaksi kamalista kamalinta päivää. Niiden pois lähtemiset. Ei voi tietää milloin ne tulee, mutta toinen niistä tuli tänään. Sain aamulla viestin iskältä että Jippu on nukkunut pois.

Muutama päivä sitten Jipulla alkoi takajalat huojua, ja sen kävely oli hankalaa. Etujalat kuitenkin toimi. Toissapäivänä sen etujalatkin alkoivat "levetä", eikä se pystynyt itse nousemaan. Hain jo pari päivää sitten apteekista Axiluria, kun epäilin e.cuniculia (Jipulla oli jonkin aikaa sitten ollut myös hetkellinen silmien nykyminen ja pään kääntyminen). Soittelin myös eläinlääkäriin, mutta päätin ettei me lähdetä niin pitkälle reissulle taas. Ehkä myös pelkäsin että Jippu saa nyt sen viimeisen piikin, jos sinne lähdetään.  Löysin netistä paljon tietoa e.cuniculista, saksaksi ja englanniksi, sekä lisäksi videoita joiden jälkeen olin ihan varma että se on e.cuniculi, oireet olivat juuri samoja. Lisäksi Jipulla oli "oiva" hetki sairastua siihen kun oli ollut niin heikkona muutama kuukausi sitten.

Eilen vielä annoin sille lääkettä, autoin sitä syömään ja otin jopa kuviakin. Jotenkin uskoin sen edellisen ihmeparantumisen jälkeen, että tästä vielä noustaan. Mutta ei pieni pupu jaksa kaikkea.
Olen nyt onnellinen siitä, että olin siellä eilen. Olin Jipun vieressä ainakin tunnin, auttaen sitä pysymään pystyssä jotta se sai itse syötyä ja juotua. Pussailin ja silittelin sitä... Ne oli mun viimeiset hetket sen kanssa. Tänään aamulla Jippu oli jo poissa, isän mennessä katsomaan.

Toivon että Jippu ei ollut kärsinyt kamalasti kuollessaan. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että Jippu sai olla kotona, omassa häkissä. Olisin vain halunnut olla vierellä viimeisellä hetkellä, niinkuin olen ollut muidenkin edesmenneiden kanien kanssa..

Tää on aivan sanoinkuvaamatonta.. Surun lisäksi semmoinen kamala tunne, mitä ei oo edes tullut muiden kanien kohdalla. Jippu ja Meemeli on aina olleet kaikintavoin vaan niin tärkeitä ja "spesiaaleja" mulle. Meemeli nyt vielä on ilostuttamassa, mutta jotenkin pelkään miten Meemelin käy kun se tajuaa ettei Jippua enään näy takaisin. Miten se sopeutuu elämään ilman siskoaan.

Kirjoitan joskus paremman muistpostauksen kuvineen kaikkineen Jipusta. Laitan tähän nyt vain eilisen kuvan. Lepää rauhassa kultapieni, me ei unohdeta sua ikinä <3 Olit vaan niin rakas..

4 kommenttia:

Sara H kirjoitti...

Voih, paljon voimia! <3

Erika kirjoitti...

Voi ei, kamalaa! Voimia. :( ♥

Pupu kirjoitti...

Tuntuu pahalta teidän puolesta, voimia <3

Niina kirjoitti...

Haleja kovasti <3

Lisää luettavaa: